Pienen amerikkalais-suomalaisen tytön isänä joudun jatkuvasti tasapainoilemaan kahden kielen ylläpitämisen puolesta kulttuurissa, joka on valtaosaltaan englannin- ja espanjankielinen. Luonnollinen tapa pyrkiä toteuttamaan ja ylläpitämään lapsen harvinaista kaksikielisyyttä ovat suomalaiset lastenkirjat. Mutta tällöin törmään toiseen haasteeseen: miten selittää ja ylläpitää kaksivuotiaalle samanaikaisesti kahta erilaista moraalijärjestelmää?

 

Antakaahan kun kerron tarkemmin.

 

Periaatteessa tyttäreni on kovin kiinnostunut suomalaisista kirjoista ja myyttisestä “Fimlandista”, mutta melkein aina niissä hänen silmissään on jotakin outoa.

 

Kaikista Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin Siiri-kirjoista hän haluaa illalla mieluiten lukea sitä, jossa “pikkukoira Onni karkaa viattomasti syömään suklaakakkua leipurin luo kello 12”, vaikka hoitokoiran karkaaminen Siiriltä aiheuttaa ahdistusta sinänsä, ja kummastusta herättää myöskin se, että Siiri ei oikein kykene tekemään asialle mitään. Sattumalta vain sattuu huomaamaan ja löytämään Onnin leipomon näyteikkunasta.

 

Pikkutyttöä ei innosta se Siiri-kirja, jossa jättiläismäinen, kamala possu ilmaantuu lastenhuoneen nurkkaan röhnöttämään ilman päähenkilön nimenomaista toimintaa suuntaan tai toiseen. Eikä se, jossa Sotta-Kerttu saa kaikkien poikien ihailun puolelleen, ja Siiri-raukka joutuu itsekin alistumaan sottaisuuteen saadakseen Kertun hyväksynnän. Ja kun hän lopulta sen saa, onkin Kerttu jo puhdas ja silkoinen, ja Siiri itse hyväksynnänkipeä ja sottainen, ja siihen kirja loppuukin. Ilman sovitusta. Kulttuurissa, jossa puhtaus, hygienia, jokailtaiset kylvyt ja pestyt vaatteet ovat tärkeä osa pikkulapsen moraalista maailmaa, on lapsen vaikea tätä ymmärtää ilman hämmennystä.

 

Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu –sarja olisi valtava hitti kaksivuotiaani maailmassa, jos se olisi olemassa kuvakirjasarjana. Nyt kuvakirjana olen löytänyt vain yhden, sen, jossa Kalju-Koponen muka leikkaa irti ja varastaa Heinähatun letit yöllä. Tosiasiassa letit vohkii kateellinen Vilttitossu, ja koko loppukirja kiertyy syyllisen selvillesaamisproblematiikan ja takaa-ajon ympärille. Kun oma sisar Vilttitossu lopulta paljastuu syylliseksi, ei asiaa käsitellä lainkaan. Ilmoitetaan vain, että hän myöntää syyllisyytensä, ja sitten kaikki ovat taas onnellisia. Heinähattu ei kuitenkaan voi saada lettejään takaisin paikoilleen, vaan ne laitetaan laatikkoon. Kaksivuotiaani, jolle omat letit ovat kaikki kaikessa, on hämmentynyt ja ymmällään. Miksi joku periaatteessa kiva tyttö on noin kateellinen ja tekee jotakin noin ilkeää eikä asiaa selitetä, ei käsitellä eikä oikeaa moraalista loppuratkaisua eli rangaistusta ja sovitusta ole?

 

Suomalaiset ovat juroja, sisukkaita mutta sisäänpäinkääntyneitä ja puhumattomia, sitä loppuratkaisu ilmentää – ja amerikkalais-suomalaista pikkutyttöä se hämmentää. Ja hänen isäänsä se harmittaa, kun tytön kanssa tekisi mieli kommunikoida, paitsi äidin- myös isänkielellä.

 

Eikä Siiristä ja kumppaneista ole elokuvia YouTubessa, kuten kaikista täkäläisistä lastenkirjasankareista? Voi tätä Amerikkaa!

 

Amerikkalaiset lastenkirjat ovat joko riimiteltyjä angloamerikkalaisia klassikkokokoelmia Hanhiemon satulippaan tapaan tai sitten niiden sankarit ja tarinat ovat moraalisesti yksiulotteisen kokonaisia, jolloin niiden seuraaminen tuottaa identifikaation ja tyydytyksen onnellisesta lopusta ilman hämmennystä. Samaan tapaan kuin aikuisten sadut eli Hollywood-elokuvat ovat ne toiminnallisesti suoraviivaisia ja moraalisesti hyvin hermeettisiä.  

 

Tietenkin eurooppalaiset klassikkotarinat, esim. Grimmin sadut, tunnetaan täällä hyvin, mutta amerikkalaisittain liudennettuina. Kolme pientä porsasta oli alussa pelottava, kun susi onnistui puhaltamaan kumoon sekä olki- että risutalon, mutta onnen toi se, että viisaimman possun tiilitalo pysyi pystyssä, ja tyhmemmätkin possut olivat sisällä.

 

Lumikuningatar, Elsa, Anna, Olof, Christophe ja Sven, on valtaisa hitti kaksivuotiaani maailmassa, mutta ei tietenkään H.C. Andersenin satuna vaan Disneyn elokuvana Frozen. Elokuvateatterin yhteislaulunäytännössä kaksivuotias lauloi innolla mukana isin sylissä, ja isi samastui sopivasti metsästä kotoisin olevaksi hyväksi jäänhakkaja Christopheksi. Lumihirviön tullessa kuviin karjumaan ja hönkimään piti kuitenkin pistää kädet silmien eteen suojaksi. Etukäteen oli jo sovittu, että silloin voi puristaa isiä kädestä ja naureskella vain.

 

Yksiulotteisuudella on puolensa. Lapsia täällä suojellaan viimeiseen asti, heidän uniaankin. Kamala uneen heitetty suomalainen jättiläispossu hämmentää, vaikka vain uni sekin on. Täkäläisissä unitarinoissa lapsi osallistuu uneen, tekee itse, taistelee, oppii ja kasvaa unesta pois.

 

Suomalaiset kirjat kaksikulttuurista kaksivuotiasta hämmentävät, koska ympärillä ei ole niitä selittävää kulttuuria - isän myyttistä “Fimlandia” koskevia kuvailuja ja Fimlandista tuomia pieniä tavaroita, juustohöylää, kalahaarukkaa ja makkaratikkua lukuunottamatta.

 

Samaan aikaan on mainittava, että lapsi on korkeatasoisessa esikoulussa, jossa hämmentävällä teholla ja tarkkuudella jo kaksivuotiaille opetetaan STEAM-aineita (Science, Technology, Engineering, Arts, Mathematics), kuten eri aineiden olemusta, muotoja, värejä, koostumusta ja muita ominaisuuksia, kuten painoa, tilavuutta, kelluvuutta yms., tyylikkäin menetelmin ja lapsenomaisin materiaalein, tarkkaan suunnitellulla ja pieteetillä toteutetulla agendalla. Lapsen sanavarasto englanniksi on tämän johdosta hämmästyttävä. Asian näin ollen, totta kai täkäläinen moraalikasvatus tukee STEM-oppimista. Arts tarkoittaa pikkulapsen Amerikassa aika lailla samaa kuin luonnontieteellisiä aineita tukeva moraalikasvatus.

 

Paitsi omista satunnaisista suomenkielisistä tuomisista, olen aika lailla riippuvainen sukulaisten ja tuttavien kirjalähetyksistä Suomesta. Verkosta eli Amazonista ei suomenkielisiä lastenkirjoja löydy, ja on aika tyyristä tilailla niitä Suomesta, varsinkin sokkona, kun potentiaalisia opuksia ei voi ensin käydä kivijalkakaupassa sormeilemassa ja selailemassa.

 

Ennen Heinähatun ja Vilttitossun sekä Siirin löytämistä jouduin väliportaan puutteessa hyppäämään Puppe-kirjoista suoraan Tove Janssonin muumeihin, mutta niin paljon kuin lapsi muumeista sinänsä pitääkin, ei hän ollut valmis ympäröimään itseään muumien maailmalla joka ilta tai edes silloin tällöin. Syitä muumien toimimattomuuteen pikkulapsen kanssa on neljä.

 

Muumien maailma on amerikkalaiseen lapsimakuun liian hidas ja tapahtumaköyhä, muumit eivät tee aloitteita ja toimi tarpeeksi aktiivisesti parantaakseen elämäänsä, voittaakseen vaikeutensa ja saavuttaakseen tavoitteensa. Muumien maailmassa on liikaa pelottavia elementtejä ja olentoja kaksivuotiaalle. Ja osin kaikista näistä syistä, osin muista, muumien hienovireinen eksistentialismi ei vielä aukea kaksikulttuuriselle kaksivuotiaalle. Olin liian aikaisin liikkeellä.

 

Suomalaiset monikulttuurisuuskirjat kuten Susanna Mukkalan Meidän Pihan Lapset ja Pikkuisten Aakkoset eivät täällä tunnu miltään, koska täkäläisen kaksivuotiaan koulutoverit ovat jo valmiiksi kaikkialta maailmasta. Varsinaista monikulttuurisuuden esittelyä ja opastamista ei tarvita.

 

Täällä eivät oikein toimi myöskään uusioperheopukset kuten Pirkko Haraisen ja Leena Lumpeen Emma ja erilainen perhe, sillä perheen, suvun ja ennen kaikkea ydinperheen asema on täällä toinen kuin Euroopassa: vahvempi, paljon vahvempi. Kaverin äidin uuden poikaystävän esittely lastenkirjassa ilman, että kyseessä on oikea seikkailu tai että lapsi saa itse tehdä ja kasvaa, herättää vain tylsistymistä.

 

Mutta en anna periksi. Tuskin maltan odottaa, että saan avata Peppi Pitkätossun maailmaa ehkä silloin jo kolmevuotiaalleni. Ehkä hän tuon pisamaisen punapään seurassa ei kysele, missä apinan, valkoisen hevosen ja kultaraha-aarteen kanssa elävän anarkistisen tyttösen isi ja äiti oikein luuraavat? Ja jos kyseleekin, siellä huokoisen aineen tilavuutta ja kelluvuutta iltakylvyssä mittaillessaan, niin sitten on kerta kaikkiaan todettava,  että luonnontieteellinen kasvatus ja koulutus sekä moraalikasvatus kulkevat suhteessa toisiinsa tosi eri jalkaa Amerikassa verrattuna Eurooppaan. On se sitten hyvä tai paha?

 

Tietenkin nämä erot kertovat paljon, paitsi lastenkulttuurien eroista kahden maan välillä, myös lastenkasvatuksen, sen tavoitteiden ja kasvatustapojen eroista - ja siitä, mitä lapsilta toivotaan ja odotetaan myöhemmin aikuisiässä. Can do, land the job running, demo or die, do it yourself ovat iskulauseita, jotka täällä iskostetaan kouluissa oppilaiden päähän jo aikaisin. Puhumattamaan yleisestä kohteliaisuudesta ja “pay it forward” –asenteesta. Esimerkkejä näistä ovat lastenkirjatkin jo pullollaan.

 

Amerikassa yritetään kasvattaa kokonaisia ja hermeettisiä ihmisiä, Euroopassa myönnetään varjopuolen olemassaolo paljon eksplisiittisemmin. Onko sitten kasvavan ihmisen henkisestä moniulotteisuudesta, joskus rikkinäisyydestäkin hyötyä? On se ainakin autenttisempaa, oikein annosteltuna myöskin varmasti terveellisempää. Produktiivisempaa se tuskin on.

 

Mitä tästä olisi opittavissa? Paitsi sen, että isi tarvitsisi hyvän diilin Finnairin kanssa saadakseen uusia, tuoreita lastenkirjoja Amerikkaan jatkuvalla syötöllä?

 

Ehkä sen, että todelliset tuottavuusloikat lähtevät jo lastenkamarista.

2 Comments