Peace for Our Time


Peace for Our Time

By Juha Hemanus

UX Designer, Polical Analyst, Producer

Mar 11, 2018 – 4 min read


Everybody following politics has, over the last few days, been astonished by the news of the upcoming summit of North Korean and U.S. leaders. There really is good reason to be amazed.


Kim Jong-un and Donald Trump lookalikes meet at the Pyeongchang Winter Olympics in 2018. (courtesy: EPA)

Kim Jong-un and Donald Trump lookalikes meet at the Pyeongchang Winter Olympics in 2018. (courtesy: EPA)


Photos of friendly talks between Kim Jong-un and the South Korean delegation and a common dinner “crowned with endless bottles of wine and soju” have been distributed through Western photo agencies only as recently as March 5. We were told that Kim during this visit expressed his desire to meet with Donald Trump and that the well-meaning South Korean delegation rushed almost directly from Pyongyang to tell Washington the great news. And, we have been told, Trump at once caught the ball, that is to say, accepted the invite, and this news was immediately released to the public as a great victory.

Although this certainly is not the whole truth – it is easy to guess something has been going on behind the scenes, at least between the Koreans – it still seems that the preparatory time for the meeting is just too short. It’s not many months since North Korea still test launched an intercontinental ballistic missile over Japan to the Pacific and since Kim and Trump defamed each other with pretty vulgar expressions, bragged about the size of their nuclear button and other astonishing rhetoric.

After that, Kim, with a witty propaganda campaign and a cute pack of cheerleaders at the South Korean Winter Olympics, succeeded in launching another ebb in the tense politics with the South – ebb that South Korea once again eagerly grabbed. The United States has undoubtedly behind the scenes kept on driving its vague stick-carrot policy, echoed last year with Secretary of State using diplomatic terms trying to resolve the North Korean nuclear problem, whilst President Trump at the same time bellowed his insults on Kim on Twitter, as we’ve come to expect from him.


If the meeting really will take place before summer, the air is filled with question marks up to the meeting. What is happening? What does each party want, what will they try to achieve? Above all, what are their strategies, during the meeting and beyond? One high-level meeting does not solve all the political and military problems on the entire Korean Peninsula that’ve been flaming and brewing for over half a century. But the opportunity is, in its uniqueness, too valuable for both parties to be let slip away.


What makes us feel uncertain is the short preparation time and hasty announcement. Of course, the White House wants to do everything different from their predecessors, at the expense of the substance, starting from gaining easy victories in public. It’s there North Korea wants to strike, in the Oval Office’s inexperience, impulsiveness, appetite for fast winning deals. Tillerson just a moment ago reported that "the meeting came as a surprise to the United States". This is a very rare public statement from the US Secretary of State. With the intelligence like that of the US, nothing should come as a surprise. Tillerson's statement can be read as covert criticism of Trump - Trump abruptly accepted the unexpected meeting request, which to Tillerson came as a complete surprise.


Neither can Kim brag about his foreign policy experience. But with culture he can, with a millennial Korean spiritual culture, history of moral and habits – as well as with a dynasty of Stalinist dictatorship that has been up for over 70 years, passed from father to son to grandson.

An inexperienced grandfather like Trump and inexperienced grandson like Kimi are a dangerous combination, each one equally frightening. Clumsiness, aggressiveness, cold-blooded disregard for others, both own people and foreigners, are trademarks of both, and it’s scary.

It is clear that North Korea only has something to gain here, and a mere meeting is an unprecedented victory for Kim. The United States, on the other hand, has far more to lose. One might think that the only potential victory for the U.S. would be having Kim abandon his nuclear weapons. But why would he do that? Creating an intercontinental nuclear deterrent has been the cornerstone of the entire Kim Dynasty policy for a long time, and one of its major goals has been to be treated as an equal player at the same negotiating table with the US head of state.



An even scarier dimension of this unexpected high-level encounter, however, is this: the aftercare of expectations and outcomes. Notwithstanding the immediate outcome of the meeting, it is really impossible to imagine that both parties would fly - or travel with an armored train! - home happy and then work together in accordance with the agreed rules of the game.


Psychologically speaking, at least one of the two - if not both? - heads of state will undergo feelings of trial and error, temptation and frustration, uncertainty, disappointment, redesign of strategy, abandonment, abolishment, silence, rage. Which one? Perhaps we’ll see?


Only after the meeting, the true weight of Korean historic patience and its nuclear deterrent, as well as American decisiveness and modern strategic intelligence will be measured. A hastily accepted, poorly prepared and set up meeting between novices of world politics - especially when one has a brand new, powerful negotiating asset - can only lead to bad consequences.

Even more sinister is the general uncertainty about the level of expertise of the advisors for both sides? An enlightened guess is that North Korea as the initiator has been able to prepare for the upcoming meeting much more carefully and thoroughly than the United States.


Peace for Our Time”, said Lord Chamberlain, returning to London from the Munich Summit with Hitler, Mussolini and Daladier in 1938. But the aftercare of that grand meeting did not succeed, anything else but that. That phrase, burnt in the memory of every European school kid as an ominous example of empty semantics - does that phrase resonate in the Oval Office, what was it really all about?




Storytelling leads the Clinton-Trump Race before TV Debates

Some remarks on the Clinton-Trump race before the start of TV debates – remarks based on my professional background and expertise in UX design and theatre.

It’s been repeated a ton of times how the behavior of voters this time, based on the polls, isn’t grounded in facts. Trump has been seen twisting the truth, exaggerating, concealing, insulting, not showing empathy, lying several times during the campaign and even much earlier, actually all through his career as an estate mogul and businessman. Why on Earth do so many sane and educated people still support him instead of Hillary? I don’t start repeating all the reasons that have been stated, most of them surely significant and partly true, but want to look at the situation from another angle.


There is history amongst this nation, the U.S., as we know, of conquer, war, takeovers, wanting the be the first at any cost. And this factor certainly plays a role in the mind of so many to-be voters and potential voters today. The expectancy value theory explains that the behavior is the function of expectancies and the value of the goal and that the chosen behavior, when more than one behaviors is possible, is the one with the largest combination of expected success and value. And success is the key word here, more importantly so than value.

So many people expect Trump to win because that’s what he’s done so many times before in his life. No matter how much he twists the truth and distorts the real value of his successes and his property. It feels good to hop on the bandwagon of somebody who’s a winner. At this point lesser doubts about the facts can be neglected, many seem to think, or at least seem to feel. A certain ruthlessness and the end justifies the means mentality prevails.

The Race for Presidency of the U.S. is a super orchestrated and manipulated campaign. There are so many factors, including manipulated truths and sheer lies, that come together in the cognitive-emotional mental concoction that defines how an individual will vote, that pure rational fact-based consideration isn’t necessarily the dominating one. The 2016 Race is heavily stamped by globalization and the extreme economic, social and ecological challenges it brings along and which many people find hard to manage so they rely on their gut feeling. If Reagan surprised, why wouldn’t Trump, too? Hillary, at least, won’t.


The expectancy value theory was first developed by Psychologist John William Atkinson and later further developed in education and pedagogics. Being a UX Designer and Theatre Director myself, I can confirm that this is also the way UX largely works – and in a way voters actually are the users of the electoral system – because, and this is based especially on my theatre experience, people at the same time love and are excited when they are first presented a statement, a promise, but later: a surprise.


Even a theatrical show has a promise, a leading statement. It can be something that is expressed clearly and explicitly, as in Hillary Clinton’s campaign, and it can be vague, meandering and wiggly, and in that way deeply emotional, based on a gut feeling, as in Donald Trump’s case.

In theatre most of the emotional efficiency of the show actually works on this level: people – the audience - love being presented by a statement that’s first exposed to them, then reinforced, then betrayed, turned upside down, then being reworked, rebuilt, and brought to a conclusion that seems to stand steadily on its feet. On several feet, actually, and this is important: not just one, straightforward pillar but feet that’ve been tested at several moments, with several life-changing challenges. This is called –  this what brings the statement, the promise to its surprising conclusion - a story.

The statement seems to be brought to a conclusion through several contradicting experiences, such as through somebody’s life story, that the audience – the voters - can lean on, be it with a catharsis or not. If it doesn’t directly support them in their quest of practical solutions for their life, they don’t necessarily care for even though they think they do. A cathartic experience brings them emotional consolation that they can identify with, no matter how much or how little of a difference the conclusion of the show – in this case Trump’s potential victory – would bring to their lives.


The first TV debate between Clinton and Trump will take place later in the day that I’m writing this, Sep 26, 2016, and I sincerely hope that the debate is going to be based on facts.

The campaigns of the 2016 Race, however, have shown that show mentality, winner takes it all thinking, ruthless performance and leading voters here and there with storytelling gimmicks is a ruling power in American politics, perhaps stronger than ever.



Kaksikulttuurisen kaksivuotiaan dilemma

Pienen amerikkalais-suomalaisen tytön isänä joudun jatkuvasti tasapainoilemaan kahden kielen ylläpitämisen puolesta kulttuurissa, joka on valtaosaltaan englannin- ja espanjankielinen. Luonnollinen tapa pyrkiä toteuttamaan ja ylläpitämään lapsen harvinaista kaksikielisyyttä ovat suomalaiset lastenkirjat. Mutta tällöin törmään toiseen haasteeseen: miten selittää ja ylläpitää kaksivuotiaalle samanaikaisesti kahta erilaista moraalijärjestelmää?


Antakaahan kun kerron tarkemmin.


Periaatteessa tyttäreni on kovin kiinnostunut suomalaisista kirjoista ja myyttisestä “Fimlandista”, mutta melkein aina niissä hänen silmissään on jotakin outoa.


Kaikista Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin Siiri-kirjoista hän haluaa illalla mieluiten lukea sitä, jossa “pikkukoira Onni karkaa viattomasti syömään suklaakakkua leipurin luo kello 12”, vaikka hoitokoiran karkaaminen Siiriltä aiheuttaa ahdistusta sinänsä, ja kummastusta herättää myöskin se, että Siiri ei oikein kykene tekemään asialle mitään. Sattumalta vain sattuu huomaamaan ja löytämään Onnin leipomon näyteikkunasta.


Pikkutyttöä ei innosta se Siiri-kirja, jossa jättiläismäinen, kamala possu ilmaantuu lastenhuoneen nurkkaan röhnöttämään ilman päähenkilön nimenomaista toimintaa suuntaan tai toiseen. Eikä se, jossa Sotta-Kerttu saa kaikkien poikien ihailun puolelleen, ja Siiri-raukka joutuu itsekin alistumaan sottaisuuteen saadakseen Kertun hyväksynnän. Ja kun hän lopulta sen saa, onkin Kerttu jo puhdas ja silkoinen, ja Siiri itse hyväksynnänkipeä ja sottainen, ja siihen kirja loppuukin. Ilman sovitusta. Kulttuurissa, jossa puhtaus, hygienia, jokailtaiset kylvyt ja pestyt vaatteet ovat tärkeä osa pikkulapsen moraalista maailmaa, on lapsen vaikea tätä ymmärtää ilman hämmennystä.


Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu –sarja olisi valtava hitti kaksivuotiaani maailmassa, jos se olisi olemassa kuvakirjasarjana. Nyt kuvakirjana olen löytänyt vain yhden, sen, jossa Kalju-Koponen muka leikkaa irti ja varastaa Heinähatun letit yöllä. Tosiasiassa letit vohkii kateellinen Vilttitossu, ja koko loppukirja kiertyy syyllisen selvillesaamisproblematiikan ja takaa-ajon ympärille. Kun oma sisar Vilttitossu lopulta paljastuu syylliseksi, ei asiaa käsitellä lainkaan. Ilmoitetaan vain, että hän myöntää syyllisyytensä, ja sitten kaikki ovat taas onnellisia. Heinähattu ei kuitenkaan voi saada lettejään takaisin paikoilleen, vaan ne laitetaan laatikkoon. Kaksivuotiaani, jolle omat letit ovat kaikki kaikessa, on hämmentynyt ja ymmällään. Miksi joku periaatteessa kiva tyttö on noin kateellinen ja tekee jotakin noin ilkeää eikä asiaa selitetä, ei käsitellä eikä oikeaa moraalista loppuratkaisua eli rangaistusta ja sovitusta ole?


Suomalaiset ovat juroja, sisukkaita mutta sisäänpäinkääntyneitä ja puhumattomia, sitä loppuratkaisu ilmentää – ja amerikkalais-suomalaista pikkutyttöä se hämmentää. Ja hänen isäänsä se harmittaa, kun tytön kanssa tekisi mieli kommunikoida, paitsi äidin- myös isänkielellä.


Eikä Siiristä ja kumppaneista ole elokuvia YouTubessa, kuten kaikista täkäläisistä lastenkirjasankareista? Voi tätä Amerikkaa!


Amerikkalaiset lastenkirjat ovat joko riimiteltyjä angloamerikkalaisia klassikkokokoelmia Hanhiemon satulippaan tapaan tai sitten niiden sankarit ja tarinat ovat moraalisesti yksiulotteisen kokonaisia, jolloin niiden seuraaminen tuottaa identifikaation ja tyydytyksen onnellisesta lopusta ilman hämmennystä. Samaan tapaan kuin aikuisten sadut eli Hollywood-elokuvat ovat ne toiminnallisesti suoraviivaisia ja moraalisesti hyvin hermeettisiä.  


Tietenkin eurooppalaiset klassikkotarinat, esim. Grimmin sadut, tunnetaan täällä hyvin, mutta amerikkalaisittain liudennettuina. Kolme pientä porsasta oli alussa pelottava, kun susi onnistui puhaltamaan kumoon sekä olki- että risutalon, mutta onnen toi se, että viisaimman possun tiilitalo pysyi pystyssä, ja tyhmemmätkin possut olivat sisällä.


Lumikuningatar, Elsa, Anna, Olof, Christophe ja Sven, on valtaisa hitti kaksivuotiaani maailmassa, mutta ei tietenkään H.C. Andersenin satuna vaan Disneyn elokuvana Frozen. Elokuvateatterin yhteislaulunäytännössä kaksivuotias lauloi innolla mukana isin sylissä, ja isi samastui sopivasti metsästä kotoisin olevaksi hyväksi jäänhakkaja Christopheksi. Lumihirviön tullessa kuviin karjumaan ja hönkimään piti kuitenkin pistää kädet silmien eteen suojaksi. Etukäteen oli jo sovittu, että silloin voi puristaa isiä kädestä ja naureskella vain.


Yksiulotteisuudella on puolensa. Lapsia täällä suojellaan viimeiseen asti, heidän uniaankin. Kamala uneen heitetty suomalainen jättiläispossu hämmentää, vaikka vain uni sekin on. Täkäläisissä unitarinoissa lapsi osallistuu uneen, tekee itse, taistelee, oppii ja kasvaa unesta pois.


Suomalaiset kirjat kaksikulttuurista kaksivuotiasta hämmentävät, koska ympärillä ei ole niitä selittävää kulttuuria - isän myyttistä “Fimlandia” koskevia kuvailuja ja Fimlandista tuomia pieniä tavaroita, juustohöylää, kalahaarukkaa ja makkaratikkua lukuunottamatta.


Samaan aikaan on mainittava, että lapsi on korkeatasoisessa esikoulussa, jossa hämmentävällä teholla ja tarkkuudella jo kaksivuotiaille opetetaan STEAM-aineita (Science, Technology, Engineering, Arts, Mathematics), kuten eri aineiden olemusta, muotoja, värejä, koostumusta ja muita ominaisuuksia, kuten painoa, tilavuutta, kelluvuutta yms., tyylikkäin menetelmin ja lapsenomaisin materiaalein, tarkkaan suunnitellulla ja pieteetillä toteutetulla agendalla. Lapsen sanavarasto englanniksi on tämän johdosta hämmästyttävä. Asian näin ollen, totta kai täkäläinen moraalikasvatus tukee STEM-oppimista. Arts tarkoittaa pikkulapsen Amerikassa aika lailla samaa kuin luonnontieteellisiä aineita tukeva moraalikasvatus.


Paitsi omista satunnaisista suomenkielisistä tuomisista, olen aika lailla riippuvainen sukulaisten ja tuttavien kirjalähetyksistä Suomesta. Verkosta eli Amazonista ei suomenkielisiä lastenkirjoja löydy, ja on aika tyyristä tilailla niitä Suomesta, varsinkin sokkona, kun potentiaalisia opuksia ei voi ensin käydä kivijalkakaupassa sormeilemassa ja selailemassa.


Ennen Heinähatun ja Vilttitossun sekä Siirin löytämistä jouduin väliportaan puutteessa hyppäämään Puppe-kirjoista suoraan Tove Janssonin muumeihin, mutta niin paljon kuin lapsi muumeista sinänsä pitääkin, ei hän ollut valmis ympäröimään itseään muumien maailmalla joka ilta tai edes silloin tällöin. Syitä muumien toimimattomuuteen pikkulapsen kanssa on neljä.


Muumien maailma on amerikkalaiseen lapsimakuun liian hidas ja tapahtumaköyhä, muumit eivät tee aloitteita ja toimi tarpeeksi aktiivisesti parantaakseen elämäänsä, voittaakseen vaikeutensa ja saavuttaakseen tavoitteensa. Muumien maailmassa on liikaa pelottavia elementtejä ja olentoja kaksivuotiaalle. Ja osin kaikista näistä syistä, osin muista, muumien hienovireinen eksistentialismi ei vielä aukea kaksikulttuuriselle kaksivuotiaalle. Olin liian aikaisin liikkeellä.


Suomalaiset monikulttuurisuuskirjat kuten Susanna Mukkalan Meidän Pihan Lapset ja Pikkuisten Aakkoset eivät täällä tunnu miltään, koska täkäläisen kaksivuotiaan koulutoverit ovat jo valmiiksi kaikkialta maailmasta. Varsinaista monikulttuurisuuden esittelyä ja opastamista ei tarvita.


Täällä eivät oikein toimi myöskään uusioperheopukset kuten Pirkko Haraisen ja Leena Lumpeen Emma ja erilainen perhe, sillä perheen, suvun ja ennen kaikkea ydinperheen asema on täällä toinen kuin Euroopassa: vahvempi, paljon vahvempi. Kaverin äidin uuden poikaystävän esittely lastenkirjassa ilman, että kyseessä on oikea seikkailu tai että lapsi saa itse tehdä ja kasvaa, herättää vain tylsistymistä.


Mutta en anna periksi. Tuskin maltan odottaa, että saan avata Peppi Pitkätossun maailmaa ehkä silloin jo kolmevuotiaalleni. Ehkä hän tuon pisamaisen punapään seurassa ei kysele, missä apinan, valkoisen hevosen ja kultaraha-aarteen kanssa elävän anarkistisen tyttösen isi ja äiti oikein luuraavat? Ja jos kyseleekin, siellä huokoisen aineen tilavuutta ja kelluvuutta iltakylvyssä mittaillessaan, niin sitten on kerta kaikkiaan todettava,  että luonnontieteellinen kasvatus ja koulutus sekä moraalikasvatus kulkevat suhteessa toisiinsa tosi eri jalkaa Amerikassa verrattuna Eurooppaan. On se sitten hyvä tai paha?


Tietenkin nämä erot kertovat paljon, paitsi lastenkulttuurien eroista kahden maan välillä, myös lastenkasvatuksen, sen tavoitteiden ja kasvatustapojen eroista - ja siitä, mitä lapsilta toivotaan ja odotetaan myöhemmin aikuisiässä. Can do, land the job running, demo or die, do it yourself ovat iskulauseita, jotka täällä iskostetaan kouluissa oppilaiden päähän jo aikaisin. Puhumattamaan yleisestä kohteliaisuudesta ja “pay it forward” –asenteesta. Esimerkkejä näistä ovat lastenkirjatkin jo pullollaan.


Amerikassa yritetään kasvattaa kokonaisia ja hermeettisiä ihmisiä, Euroopassa myönnetään varjopuolen olemassaolo paljon eksplisiittisemmin. Onko sitten kasvavan ihmisen henkisestä moniulotteisuudesta, joskus rikkinäisyydestäkin hyötyä? On se ainakin autenttisempaa, oikein annosteltuna myöskin varmasti terveellisempää. Produktiivisempaa se tuskin on.


Mitä tästä olisi opittavissa? Paitsi sen, että isi tarvitsisi hyvän diilin Finnairin kanssa saadakseen uusia, tuoreita lastenkirjoja Amerikkaan jatkuvalla syötöllä?


Ehkä sen, että todelliset tuottavuusloikat lähtevät jo lastenkamarista.



Suomi ja perussuomalaiset heinäkuussa 2015

Nyt kun on selvinnyt, miten paljon Suomen hallitus oli perussuomalaisten panttivankina Kreikan eurokriisin kärjistyessä, ennen kolmatta lainapakettia, on selvinnyt myös, johdannaisvaikutuksia myöten, miten itsekästä, lyhytnäköistä, Suomen etua vahingoittavaa ja ennen kaikkea globaalisti epähumaania on perussuomalainen politiikka. Kaikki perustuu puheenjohtajan ja muutaman muun johtohenkilön pikkusieluisiin mielipiteisiin, vaalilupauksiin, mutu-tuntumaan ja sutkauksiin, joilla toki saa ääniä mutta joilla ei ole tekemistä muun maailman eikä muiden ihmisten mielipiteiden kanssa. Empatia – tuntematon termi heikäläisille. Populismiin kuuluu se, että kovia mielipiteitä ei kovankaan paikan tullen tahdota takinkäännön pelossa kiistää, ennen kuin on pakko, mutta silloin kyllä. Silloinhan takki kyllä kääntyy populistillakin. Mutta onneksi legitimaatioksi löytyi taas sutkaus: valinta oli ruton ja koleran välillä. Maassa taas kaikki hyvin, kun kansaa on kosiskeltu kaikkia miellyttävällä sutkauksella. Kumpi on rutto, kumpi kolera? Laina vai Grexit? Aika paljon sanottu eurooppalaisesta valtiosta, aika paljon “tiedetty” siitä mihin ero eurosta, määräaikainenkin, johtaisi. Grexitiä kuitenkin suositeltiin, vaikka se olisi rutto tai kolera. Mutta tämän sutkauksen kuultuaan kaikki kannattajat toki lopulta ymmärsivät: niinhän se on, rutto tai kolera - viis siitä, kumpi olisi kumpi. Kaikki on unohdettu, kun on hyvin sutkautettu. Emme me tiedä but who cares? Ei koske meitä.


Mutta kaikkea ei ole unohdettu. Nämä mielipiteet sellaisinaan johtivat heinäkuun toisena viikonloppuna 2015 salattuihin poliittisiin kannanottoihin, kähmintään ja hallituskumppaneiden kiristykseen ilman minkäänlaista strategista tai humanistista käsitystä näiden mielipiteiden tai niistä johdettujen toimien seurauksista. Eurooppaa tai edes Suomea ei, luojan kiitos, johdeta perussuomalaisten puoluetoimistosta, ja vastuulliseen politiikantekoon kuuluisi myös etukäteisanalyysi siitä, mitä tietyistä vaalilupauksista johdetuista kannoista seuraisi Suomelle, Euroopalle, Kreikalle, koko maailmalle.


Krista Kosonen sanoi vaalien jälkeen, ettei tunne yhtään perussuomalaisia äänestänyttä. Sen jälkeen tuli Kristalle kuraa niskaan – perussuomalaiset ovat osa Suomea, on punavuorelaisen punaviinikuplan syytä, etteivät tunne kotimaataan jne.


Nyt se on selvinnyt lopullisesti: kyseessä on Suomen kaikkien aikojen toiseksi tyhmin “kansanliike”, ihmisiä, jotka katselevat vain omaa napaansa ja joilla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mihin heidän äänensä päätyvät, mitä niillä tehdään ja minkälaisen poliittisen konstellaation osa niistä tulee. Niitä ongiskelee heppu, joka on kiinnostunut, paitsi omasta hyvinvoinnistaan, myös raveista, saunasta ja jalkapallosta ja joka viis veisaa siitä, mihin hänen sanelemansa politiikka johtaa.

Etelälontoolaisesta jalkapallokatsomosta ei näe kovin pitkälle. Mitään käsitystä hänellä ei ole politiikasta strategiana, pelinä, yhteisenä mahdollisuuksien areenana. Sääli kokoomusta ja keskustaa, jotka tämän kiristyksen uhreiksi ovat joutuneet, koko kansasta puhumattakaan.


Eikä tämä kirjoitus edes ota kantaa siihen, pitäisikö tai olisiko Kreikan pitänyt erota tai olisiko se pitänyt erottaa eurosta  - siihen meillä kellään ei ole kristallipalloa. Tämä pohdiskelee vain politiikanteon käytäntöä.


Jos perussuomalaisten kantojen etukäteislukitsemista, kiristystä ja sitä lopulta (vahvemman edessä) seurannutta pakollista takinkääntöä, joissa oli kyse pelkästä populismista, pelosta, puolue- ja vaalitaktikoinnista ja täydellisen historiattomasta ja kulttuurittomasta yleiseurooppalaisesta ymmärtämättömyydestä, ja ymmärtämättömyydestä siitä, mitä kanssaihmisen huomioonottava politiikan tekeminen on, ei polttomerkitä tulipunaisella Suomen historiankirjoihin, on Suomi menettänyt muistinsa.